Puhu äänellä jonka kuulen – pelot ja niihin suhtautuminen

”Puhu äänellä jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän” lauloi Happoradio aikoinaan. Nämä lyriikat sopivat täydellisesti eläinten kanssa toimimiseen – loogisuus, ennakoitavuus, reiluus ja avoimuus vuorovaikutukselle ovat tärkeimpiä askeleita kohti molemminpuolista yhteisymmärrystä. Ei riitä, että koira jotenkuten ymmärtää mitä omistaja tarkoittaa ja tavoittelee, vaan myös omistajan tulisi ymmärtää, mitä koira tarkoittaa ja tavoittelee. Tämän tärkeys korostuu erityisesti jännittävissä tilanteissa – miten opimme tukemaan ja auttamaan koiraa, emmekä tietämättämme tee hallaa.
Syy, miksi tästä kirjoitan on omat koirani ja omat oivallukseni – nyt seuraa siis suurimmaksi osaksi kouluttajan itsereflektointia vuosien varrelta pelkojen ja erityisesti autopelkojen sävyttämänä.

Oppimisen tie on elämän mittainen. Onneksi meillä on hyviä opettajia matkan varrella ❤️

Uusi auto

Ostin äskettäin uuden auton. Muutama päivä sitten olimme lähdössä reissuun ja nuorin koirani Dudi selkeästi pelkäsi autoon menemistä – kun avasin oven, toinen koirani Kidi hyppäsi vauhdilla autoon, mutta Dudin elekieli muuttui ja se hiippaili kauemmas makoilemaan nurmikolle, sanoen selkeästi että tuonne en muuten tule! Tarina kertoo myöhemmin, miten pääsimme tästä tilanteesta eteenpäin, sillä tämä laittoi todella miettimään, millaisia ratkaisuja helposti tulee tehtyä.

Minulla on ollut koiria lähestulkoon läpi elämäni, ensimmäisen koiran sain vuonna 1997 ja siitä lähtien ei ole ollut yhtään täysin koiratonta aikaa. Olen ”kouluttanut” koiriani ties miten vuosien varrella… Mitään hakkaamista, potkimista, kipua aiheuttavia välineitä tai selättämistä en ole harrastanut, mutta oikeastaan sitten melkein kaikkea muuta, mitä nykyinen minäni katsoisi jo kyllä silmät kyynelissä. Välillä nämä asiat pulpahtelevat mieleen, varsinkin nyt, kun minulla on kaksi vuorovaikutuksen ja omaehtoisuuden ilmapiirissä aivan pennusta asti kasvanutta koiraa.

Opettajani Tedi

Vanhin lammaskoirani Tedi oli ensimmäinen aikuisiällä ostettu koirani ja Tedi oli ”helppo koira” – se oli luonteeltaan todella tasapainoinen, itsevarma ja sosiaalinen. Sillä oli siis kaikki peruspalikat kunnossa ja moni asia lutviutuikin tuurilla hänen kanssaan. Tedillä oli kuitenkin myös vilkas ja herkkä puoli, jonka olemassaolon tajusin vasta myöhemmin. Tedin kanssa käytiin pentukurssit, jatkokurssit ja kokeiltiin kirjo erilaisia harrastuksia. Kouluttajien neuvoilla Tedi opetettiin koirakoulussa mm. ”rauhoittumaan” seisomalla hihnan päällä ja kun se siitä tarpeeksi passivoitui, niin repimällä (aika kovalla voimalla) ylös. Pentukurssin tehtävänä oli myös jääkausi, jota tosin emme tainneet pystyä ylläpitämään kuin alle vuorokauden ja haukkumista yritettiin taas viisaampien neuvoilla ”kitkeä” suihkepullolla sekä ihan vaan pelottelemalla. Takkujen aukomisessa istuttiin tai maattiin jotenkin koiran päällä, ettei se päässyt pois. Jollain tapaa ne toimikin, mutta itselle jäi usein paha mieli – en kuitenkaan osannut kyseenalaistaa kouluttajaa tai muiden kokeneiden koiraihmisten neuvoja, eikä aiemman bichonini kanssa sen koiralähtöisemmin oltu toimittu. Kaikessa koulutuksessa oli läsnä se ajatus, että koiran tulee totella ja kuunnella – ihmisen ei.

Helppo ja rento vai opitusti avuton?

Tedi passivoitui helposti jännien tai painostavien tilanteiden äärellä, joten sitä oli siinä mielessä helppo pakottaa ja pelkoa ei varsinaisesti tajunnut – kunhan vain patisti ja vähän tuuppasi, niin kyllä se siitä sitten. Nyt jälkeenpäin ajatellen Tedi kertoi todella selkeästi tunnetiloistaan ja tavoitteistaan, mutta minä en osannut kuunnella. Nykyisen tietoni valossa niin toivoisin, että Tedi olisi vaikka purrut minua harjaustilanteissa, että olisin tajunnut ettei tuo käytös ole itseltäni ok. Mutta, kuten useat koirat, hän oli hurjan kiltti ja ”alistui kohtaloonsa” – varmasti tietyissä tilanteissa oli mukana myös opittua avuttomuutta, sillä sen mielipiteet, Tedin ääni, jätettiin kyllä täysin kuulematta ja tämä antoi illuusion, että kyseessä on hurjan helppo ja kiltti koira. Vanhemmiten Tedistä tuli ”itsepäinen” – mikä tarkoitti käytännössä sitä, että omistaja oli alkanut opiskelemaan ja oppimaan koirista, omistaja oli oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan koiran tarkoitusperiä ja tavoitteita ja koira oli oppinut niitä ilmaisemaan. Tedi ja minä opimme lopulta kommunikoimaan ja esimerkiksi omaehtoisuuden avulla saatiin hoitotoimenpiteisiin aivan erilainen mielentila. Tedi opetti minulle hurjan paljon ja välillä harmittaa, että tällainen kultakimpale joutui olemaan minun oppimisen välineenä – tasapainoisen luonteensa takia se ei kuitenkaan mennyt ”rikki” tuosta huonosta ymmärryksestä ja suurin osa ajasta kuitenkin sujui harmonisesti ja iloisesti. Tedi oli minulle ihan hurjan rakas (ja on edelleenkin) ja ymmärrän sen, että parhaani yritin sen aikaisen tietotasoni pohjalta.

Autopelon ymmärtäminen

Palataan takaisin tuohon muutaman päivän takaiseen autokeissiin. Kun Dudi lähti paikalta, eikä kiinnostunut herkuista – passivoitui ihan toden teolla – tunsin itseni todella voimattomaksi. Huomasin saman turhautumisen, mikä oli tullut aikoinaan useita kertoja Tedin passivoituessa ja menin jotenkin aivan kädettömäksi. Jos kyseessä olisi ollut asiakkaan koira, olisin heti tiennyt miten lähteä kouluttamaan. Jos taas olisin ollut 10 vuotta sitten Tedin kanssa tuossa autotilanteessa, olisin patistanut sen nurmikolta ylös, ehkä vähän avustanut hihnalla ja tuupannut autoon ”ei tässä oo mitään ihmeellistä, ennenkin oot ollut autossa hassu koira”. Ja niin Tedin sanoma olisi varmasti jäänyt kuulematta ja ajatus vahvistunut, ettei tuo omistaja ymmärrä.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Dudi osoitti noin voimakkaan negatiivisen reaktion jotain kohtaan ja tavallaan myös pelästyin ”olenko nyt jotenkin pilannut sen?!”. Pari kertaa koitin patistaa ”noniin tuus nyt” ja houkutella herkkujen kanssa, mielessä kävi myös, että nostanko sen vaan autoon, jotta päästään lähtemään – niin ne vanhat opitut tavat vaan edelleen välillä pulpahtaa mieleen, mutta samalla tuli ajatus että no ei helvetissä niin. Onneksi Sami oli paikan päällä ja antoi henkistä ja koulutuksellista tukea.

Se iski tajuntaani, että Dudi ihan oikeasti nyt pelkää jotain ja minun tehtäväni on luoda tästä tilanteesta mahdollisimman turvallinen – kyllä minä nyt jotain kai osaan. Pakosti nostamalla olisin saanut Dudin varmaan n. 5 minuutissa autoon, jota olisi seurannut luultavasti paniikki ja iso pelkoehdollistuma, jota olisikin sitten saanut treenata pitkään. Hetken miettimisen jälkeen saatiin selkeällä loopilla, hyvillä ennakoivilla vihjeillä ja pikaisella vastaehdollistamisella koira menemään omaehtoisesti autoon ja olemaan siellä suhteellisen rennosti. Lähtö viivästyi n. 20 minuuttia, mutta samalla saatiin hyvä treeni ja hyvä mieli kaikille osapuolille (paitsi Kidiä ehkä vähän ärsytti, kun hän joutui tarhaan katselemaan siksi aikaa, kun Dudi sai paljon herkkuja). 20 minuuttia ei loppupeleissä ole kovin pitkä aika, eikä koirien kanssa matkustamisessa kyllä saisi olla niin kiire, ettei kestä yhtä tai kahta mutkaa matkassa. Automatka meni rennosti, koirat nukkuivat suurimman osan ajasta ja vielä saman illan aikana Dudi kävi useamman kerran omaehtoisesti autossa rapsuteltavana, joten ainakaan hallaa ei tapahtunut tällä reissulla. Treenata kuitenkin tulee vielä, jotta autoon meneminen muuttuu taas kivaksi! Dudin kanssa laitetaan nyt siis autoilut minimiin ja panostetaan lyhyisiin, laadukkaisiin treeneihin, palautumiseen ja tukitemppuihin matkustelun mukavuutta ajatellen.

Apua on saatavilla

Tämä koko asia sai minut kuitenkin todella pohtimaan sitä, miten olen muuttunut koiranomistajana. Välillä tuntuu, että vaikka tietoa ja ymmärrystä on jonkin verran kertynyt, niin oman koiran kohdalla menee helposti todella kädettömäksi. Kidillä oli myös todella voimakas autopelko pentuna – koko pentu oli aivan kuolasta märkä jokaisen autoilun jälkeen. Tämä ongelma kuitenkin oli jo ennen kuin Kidi muutti meille, joten osasin suhtautua asiaan ihan eri tavalla – laadin koulutussuunnitelman, pilkottiin asiat ihan pikkiriikkisiin askeliin, hyödynnettiin omaehtoisuutta vastaehdollistamisessa ja siedättämisessä ja käytettiin aikaa. Hurjasti aikaa ja kärsivällisyyttä ja nykyään hän on ihan supermatkustaja.

Omien vastoinkäymisten myötä ymmärrän aina hiukan paremmin myös asiakkaita, sillä itse olen käynyt pitkän polun monien ajatusten muuttamisen suhteen ja näissä kohdissa se erityisesti tulee mieleen. Olen saanut paljon ”vihamiehiä”, koska olen muuttanut tapojani koiralähtöisemmiksi, mutta myös paljon uusia samanmielisiä ystäviä, joiden kanssa jakaa nämä surut ja murheet sekä tietysti ilot ja onnistumiset! Meidän tiimissämme on ihan upea kaarti kouluttajia, joiden kanssa on helppo jutella näistä asioista ja pohtia yhdessä kaikkien hyvinvoinnin kannalta parasta mahdollista ratkaisua. Ulkopuolisen silmin asiat usein näyttävät hyvin yksinkertaisilta, kun itse on täysin solmussa.

Otsikossa mainitsemani lyriikat ovat soineet päässäni siitä lähtien, kun tuo autokeissi saatiin etenemään. Aloin todella paljon vertailla ja miettiä sitä, miten suuri merkitys vuorovaikutuksella ja sen aidolla ymmärtämisellä on. Pelkät mekaaniset koulutustaidot eivät takaa vielä varsinaisesti koiralähtöistä koulutusta vaan se kokonaisuus – ymmärrys koiran etologiasta, ymmärrys lajienvälisestä vuorovaikutuksesta, ymmärrys koulutustekniikasta ja ne motoriset taidot sekä kyky soveltaa! Ongelmatilanteissa myöskin se paljon parjattu kokemus on tärkeää, jos nuo kaikki edelliset palikat ovat sitä ennen kasassa ja osaa reflektoida – jos jää niihin vanhoihin ajatuksiin kiinni, kokemus saattaa olla vain vahingollista. Siinä onkin sitten tavoiteltavaa jokaiselle kouluttajalle, sillä kukaan meistä ei ole valmis, eikä tule koskaan valmis olemaankaan.

Apua kannattaa kuitenkin hakea mieluummin ”liian pienestä”, kuin odottaa ongelman kasaantumista tai ”häviämistä”. Esimerkiksi jännittämiseen taipuvaisten koirien kanssa on todella hyvä, että joku ulkopuolinen, jolla on kokemusta arkojen koirien kouluttamisesta edellämainittuja taitoja hyödyntäen, katsoo tilannetta ja antaa neuvoja. Meillä Lotta on ihan ekspertti tässä ja esimerkiksi Arkatassujen Egoboostaus -kurssilla saa mielettömän hyviä ajatuksia peloista ja koiran tukemisesta pelkojensa kanssa tai Räjähdysvaara – reaktiivisten koirien kurssilla pääsee ihan aidosti harjoittelemaan koiralähtöisesti uusien käyttäytymismallien opettelua haastavissa tilanteissa.

4 thoughts on “Puhu äänellä jonka kuulen – pelot ja niihin suhtautuminen

  1. Mari says:

    Kiitos mahtavan viisaasta kirjoituksestasi ❤
    Todella usein eri elämän saroilla loistavinakin ohjaajina, kouluttajina ynnä muina vastaavina toimivat ohittavat omat, opettavaisimmat kokemuksensa vaikkapa teksteissään tyystin. Ymmärrän toki tämän länsimaisen mestarityylin, eikä kaikkien kämmien paljastaminen joka mutkassa tuntuisikaan tarpeelliselta tai toivottavalta.
    Osasit tässä kuitenkin lämpimästi havainnollistaa, kuinka oma tieto ja tietoisuus kehittyy matkan varrella, ja miten sitä oppii lopulta käytännössä soveltamaan 💚

    • Anna Sydänheimo says:

      Kiitos kommentista! ❤️ Niin me kaikki vaan kokoajan opitaan. Tuntuu, että suurin este oppimiselta häviää, kun myöntää olevansa aika vajavainen tiedoiltaan vaikka kuinka olisi opiskellut. Tätä oli aika vaikea kirjoittaa ja mietin, tuliko siitä liian henkilökohtainen jopa, mutta tällaiset kommentit lämmittää kyllä mieltä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *